Varapeli on muuttanut!

Varapeli on muuttanut osoitteeseen www.varapeli.com

Erittäin harvinainen Game Boy

Satuin käymään muutamalla kirpputorilla kesän aikana. Toivon tietenkin aina löytäväni jotain mielenkiintoista peliroinaa tai jopa potentiaalisia harvinaisuuksia. Tietenkään mitään mielenkiintoista ei juuri koskaan tule vastaan, mutta tällä kertaa törmäsin varsinaisiin helmiin.

60 euron hinta 3DS XL -konsolista oli mielestäni jokseenkin kohtuullinen.
Laite oli hyvässä kunnossa ja molemmat näytöt olivat naarmuttomat.

Nykyään kirpputorien tavara tuntuu ylihinnoitellulta (tai ehkä se on aina ollut sitä) varsinkin mitä tulee peleihin ja konsoleihin. Tavaraa myydään keräilyharvinaisuuksina ja saattaapa esimerkiksi jostain pöydästä löytää PC-pelejä, joiden Steam latauskoodit on jo käytetty. Kuitenkin satuin löytämään Nintendon 3DS XL konsolin 60 euron hinnalla. Laatikkoa ei laiteeseen ollut, ainoastaan konsoli itse ja latauspiuha (Ever Oasis ei kuulunut diiliin vaan se oli minulla arvosteltavana pelinä muutama kuukausi sitten). Ei ehkä halvin löytö, mutta ei mielestäni käsittämättömän ylihintainenkaan. Vai oliko?

Tämä huikea paita löytyi kammottavan vaateröykkiön alta. Kaikki tehdään Kiinassa paremmin. Jopa Pokemonit.

Shiny Charmander!?

Säästin parhaan viimeiseksi. Tällaiseen harvinaisuuteen törmää vain kerran elämänsä aikana. Harmi että patterit ovat hiukan heikonlaiset. Melkein aitoa Nintendo laatua.

Tällaista häkkyrää kaupiteltiin aitona Game Boy -käsikonsolina
ja vielä erityisesti keräilijöille suunnattuna löytönä.

Teksti: Samuli

Muita surullisia löytöjä:

Mystinen palikka

Oksettava yllätys

Käytetty PS Vita

Pokemon piraatteja ja kunnianhimoisia hakkereita

Kesä kului yllättävän nopeasti ja blogin päivittäminen jäi meidän molempien osalta vähäiseksi. Varapelin Instagram tili puolestaan (@varapeli) on ollut hyvin aktiivinen (vink vink). Tajusin myös että en ole juurikaan kirjoittanut itsestäni mitään tähän blogiin. Emilian pohdintoja suhteestaan lautapelaamiseen ja Magic-korttipeliin voit lukea täältä Pahvia, noppia ja paperinpaloja - lautapelit ja minä.

Pelaaminen on minulle eskapismia

Noin 10-vuotiaana selailin sellaista lelukuvasto-lehti-mainosta, jollaista jokainen on varmasti lapsena, tai miksei myöhemminkin, präläillyt. Pokemon huuma oli edelleen käynnissä ja olin erittäin kateellinen kavereilleni jotka omistivat oikeita Pokemon -pelejä ja pelasivat niitä hienoilla taustavalottomilla käsikonsoleillaan. Niinpä kuvastoa selaillessani huomasin mainoksen Game Boy Colorista. Yritin kauniisti pyytää sitä joululahjaksi vanhemmiltani, mutta heidän mielestään se oli vain aivan liian kallis lelu. 

Advance ja Teneriffan matkalta ostettu piraatti Saphire. 
Se aiheutti elämäni ensimmäisen vakavan trauman, 
sillä sen huono patteri tyhjeni ennen aikojaan. 
Kaikki vaivalla kasvattamani taskuhirviöt katosivat 
vuotavan patterin myötä bittiavaruuteen.

Kuitenkin ennen joulua isä tuli luokseni ja kertoi, että nyt lähdetään ostamaan minulle Game Boy. Matkasimme Kokkolaan ja ostimme sieltä, ei vain Game Boy Coloria, vaan Game Boy Advancen. Ensimmäinen pelini sille oli Mario Cart ja sen jälkeen Pokemon Yellow, Pokemon Gold ja piraatti versio Pokemon Saphiresta. Koskaan eivät matkat mummolaan olleet kuluneet niin nopeasti kuin ikioman Advancen kanssa.

Vaikka nykyään nautinkin PC:n tai kotikonsolin ääressä pelaamisesta, on silti lapsensydämessäni aivan erityinen paikka käsikonsoleille. 3DS -konsolia voi kantaa mukanaan melkein missä tahansa ja Vita tarjoaa mahdollisuuden paeta todellisuutta muutamaksi hetkeksi junamatkan aikana.

Kuvaamataidetta ja pelejä

Opiskelen tälläkin hetkellä Lapin yliopistossa kuvataideksavatusta. Nykyään asun Oulussa ja kirjoittelen täältä käsin graduani valmiiksi. Kun asuin vielä Rovaniemellä pelasimme säännöllisesti lauta- ja korttipelejä. Erityisesti Android: Netrunner oli kovan peluutuksen kohteena. Karkasimme aina öljymaalauksen tai estetiikan luennoilta kahvihuoneeseen pelaamaan muutan erän korttia, hörppimään sumppia ja samalla oli hyvä jutella kuulumisia. 

Mukaelma yliopiston taukotilan kahvinkeittimestä.

Netrunner on erinomainen Fantasy Flight Gamesin tekemä Living Cardgame, eli korttipeli johon ilmestyy säännöllisin väliajoin lisää kortteja (kuitenkaan Magicin kaltaista sattumanvaraista boosteri sekoilua ei ole). Peliä pelataan epäsymmetrisesti. Toinen pelaajista pelaa jättiläismäisellä tulevaisuuden mega-corporaatiolla ja toinen kunnianhimoisella hakkerilla, joka yrittää varastaa yrityksen salaisuudet itselleen. 

Hakkeri on ottanut yhden aivo-vahingon.

Tyylikäs rasia Netrunnerin nappuloille.

Netrunnerin kortit ovat iloisen värikkäitä. 

Magic: The Gathering saapui elämääni vasta myöhemmin. Ostimme yhdessä Emilian kanssa ensimmäiset (onneksi näitä ei enää ole) Intro Deckit. Nykyään käymme yhdessä Oulun Fantasiapeleissä pelaamassa ko. peliä ja myös muita lautapelejä. Olen jopa osallistunut muutamaan Prerelease tapahtumaan (Hour of Devastation ja Ixalan). Ensimmäisellä kerralla onnistuin jopa voittamaan viidestä pelistä kolme!

Taikuri oli itsekkin hämmentynyt menestyksestään.

V2.fi

Tämän vuoden maaliskuussa aloin kirjoittamaan peliarvosteluja V2.fi verkkojulkaisuun. Tätä kirjoittaessani olen kirjoittanut yhteensä noin 20 arvostelua. Tällä hetkellä arvostelua odottaa läjä 3DS -pelejä kuten mm. Yo-Kai Watch 2: Psychic Specters ja Fire Emblem: Warriors. He lähettävät käytännössä viikoittain pelejä arvosteltavaksi. Linkit kirjoittamiini teksteihin löydät yläpalkista.

Teksti: Samuli

Suurin kunnia on ruokkia Atarkaa! - Emilian teksti Ropeconin blogissa

Kirjoittamani juttu pääsi Ropeconin blogiin! Kirjoittaessa  minulle tuli aivan liian kiire, mutta ei tästä silti ihan kamala tullut. : D //Emilia

https://2017.ropecon.fi/2017/07/26/suurin-kunnia-on-ruokkia-atarkaa/

"Ottamatta kantaa siihen, onko maailmoja ahmiva lohikäärme hyvä roolimalli vai ei, kohtaamiseni Atarkan kanssa oli voimauttava. - - Atarka ei ollut pienen merenneidon Ursula tai Lumikin ilkeä äitipuoli, jonka ainoa motiivi on kateus tai kosto. Sen sijaan Atarka teki juuri niitä asioita joista nautti. Söi, juhli ja hallitsi. Jopa armahti nöyriä ja palvelualttiita."

#mtg #magicthegathering #ropecon #feminismi

Aika hankkia oma PSP?

Varapelin ensimmäinen käsikonsoli -aiheinen video. Samuli pohtii PSP pelaamisen ihmeitä ja konsolin hienouksia/heikkouksia.

Lisää asiaa aiheeseta:

Ajatuksia käsikonsoleista: PSP

Kauneus on katsojan silmässä - Ihanimmat Magic-kuvitukset osa 1

Magic the Gatheringissä korttien kuvitukset ja flavor-tekstit ovat aina olleet minulle iso osa pelin viehätystä. Niinpä tarkoitukseni oli kirjoittaa postaus lempikuvituksistani ja suosikkikuvittajistani, mutta sepä venyi kuvineen niin mahdottoman pitkäksi, että jouduin jakamaan sen kahtia. ": D Esittelen siis ensin yksittäisiä suosikkikuvituksiani ja sitä, mikä minua korttitaiteessa yleensä viehättää. Myöhemmin koetan tehdä vielä uuden postauksen, jossa esittelen lempikuvittajiani Terese Nielseniä, Magali Villeneuvea ja Rebecca Guayta. Tästä syystä jätän tästä postauksesta pois (lähes) kaikki heidän korttiensa kuvat, vaikka ne muuten teemaan sopisivatkin.

Magicin kuvitukset ovat siis minulle tärkeitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisin kaikista pelin kuvituksista. Oikeastaan melkoinen osa niistä on minun makuuni tylsän geneerisiä, samanlaisia kuin halpojen fantasiapokkareiden kannet. On salaperäisiä huppumiehiä, muskelikkaita miekkasankareita ja tulta syökseviä lohikäärmeitä, jotka näyttävät siltä kuin huppumiehet, miekkasankarit ja loharit melkein aina näyttävät. Plääh. Makuni korttitaiteen suhteen ei luullakseni olekaan aivan keskiverto, sillä suosikkikorttini ovat usein Magicin mittapuulla vähän outoja. Esimerkiksi Margaret Organ-Keanin ”Foxfire” on minusta lumoava. Tunnelmallinen, taianomainen ja viehkeä. Silti se ei varsinaisesti edes näytä Magic-kortilta. Se on vain kaunis .

Värikylläisyyttä ja tilantuntua

Jotkut kortit ovat visuaalisesti kauniita. Toisissa taas viehättää niiden tarinallisuus, tai tunnelma, tai jokin tietty henkilö tai yksityiskohta. On teemoja, joista pidän erityisesti, ja maailmoja, jotka viehättävät enemmän kuin toiset. Kortin esteettisessä ja visuaalisessa ulkoasussa minuun vetoavat erityisesti heleät, kirkkaat värit ja onnistuneesti luotu tilantuntu. Maisema on kauneimmillaan silloin, kun siihen voi melkein astua. Kahta täysin erilaista, mutta silmääni todella kaunista maisemaa edustavat esimerkiksi Richard Thomasin ”Tsunami” ja Rob Alexanderin ”Tranguility”. Voimakkaalla valon ja varjon vaihtelulla luotu tilantuntu taas on erityisen kaunis esimerkiksi Magali Villeneuven kortissa ”Dhund Operative”. (Hups! en onnistunutkaan rajaamaan kaikkia Villeneuven kortteja seuraavaan postaukseen... :” D) Slawomir Maniakin ”Nimble Innovatorissa” taas värit ovat tavattomen raikkaat ja iloiset. Ylipäänsä koko Kaladesh-setti, johon se kuluu, on hilpeän, pastellinsävyisen värimaailmansa ja valoisien tilojensa vuoksi erityinen suosikkini.

Myös tietty tyylin maalauksellisuus on lähes aina minun mieleeni, vaikken kunnolla osaakaan määritellä sitä, mikä tekee tyylistä maalauksellisen. Joka tapauksessa yksi kauneimmista tietämistäni korteista, Todd Lockwoodin ”Observant Alseid”, on tuosta maalauksellisuudesta hyvä esimerkki. Siinä myös tunnelma, värit ja avara tilantuntu ovat todella onnistuneita.

Voimaannuttavaa väkeä

Korttien henkilöissä itseäni ihastuttavat erityisesti vahvat, määrätietoiset naishahmot, jotka ovat selvästi tekemässä omaa juttuaan, eivät vain poseeraa bikinihaarniskassa. Vahvalla en tässä yhteydessä tarkoita maskuliinista, vaan enemmänkin aktiivista. Siis henkilöä, joka on kuvattu tekemässä jotakin, ja jonka vielä annetaan ymmärtää olevan toimessaan hyvä.  Tässä oleellista on kuvituksen lisäksi usein flavor-tekstin luoma vaikutelma. Myös ilmeet ja asennot ovat tärkeitä. Esimerkiksi jo ihan ensimmäisten omien korttieni joukossa ollut naisseppä on aina vedonnut minuun. Sepän ilme on itsetietoinen, jopa hieman ylimielinen, ja asento rennon itsevarma. Muutenkin minusta on mukavan epäperinteistä, että naisseppä takoo aseita, kun taas miesseppä valmistaa haarniskoja. Melko erilaisena esimerkkinä voisin mainita Anna Steinbauerin "Blessed Spirits" -lapsikummituskuvituksen. Minusta se on sekä kaunis, että liikuttava.

Joissain kuvissa myös kokemus henkilöiden tunteista on todella voimakas. Niihin minä samaistun. Ne koskettavat minua. Tunnekokeus voi olla henkilön ilmeessä tai asennossa, tai ehkä se näkyy kuvatussa liikkeessä. Esimerkiksi Howard Lyonin “Cathartic Reunion”-kuvituksen henkimä tunne onnesta ja helpotuksesta on minulle todella voimakas. Samoin Sidharth Chaturvedin “Mighty Leapistä” huokuva vapaus ja voima. Lisäksi Scott Choun "Stab Wound" on hyvä esimerkki kortista, jossa henkilön ilme luo voimakkaan tunnelatauksen.

Cathartic Reunion

Mighty Leap

Stab Wound

Kaviokoiria ja lumihiutalelohikäärmeitä

Henkilökuvauksessa minua viehättävät myös kaikenlaiset mielikuvitukselliset eläinhahmot. Koska Dragons of Tarkir oli ensimmäinen pelaamani setti, on sen lohikäärmeissä aivan oma nostalgiansa. Erityisesti sinivalkoiset lohikäärmeet (kuten Ojutai) ovat myös esteettisesti todella viehkoja, eivätkä ehkä aivan niin perinteisiäkään. Ikuisena hevoshulluna kiinnitän tietysti huomiota myös erityisen ihaniin heppakortteihin. Kaikkien eniten pidän kuitenkin sellaisista uudenlaisista, kokeilevista eläimistä, joita on vaikea asettaa mihinkään kategoriaan. Esimerkiksi Christopher Burdettin “Ravenous Leucocrota”, jättikitainen, sorkkajalkainen koirantapainen, vetoaa minuun suuresti.

Kun ruma on kaunista

Lisäksi on olemassa kortteja, jotka viehättävät minua olemalla äärimmäisen rumia. Niin kauheita, että se kääntyy kauniiksi. On vaikea selittää miksi niin käy, mutta silti niin vain käy. Vähän niin kuin oikein hirveiden elokuvien kanssa – jokin voi olla niin surkeaa, että sen katsominen naurattaa aina.  Samoin jotkut kuvat ovat niin järkyttäviä, ettei niistä voi olla tykkäämättä. Etenkin vanhoissa korteissa on joitain upeita helmiä. Vai mitä sanotte auringonkukasta joka kuristaa tyylikästukkaisen soturin, tai irvistelevästä vihreästä kummajaisoliosta, joka säikyttelee satunnaista ritaria? :” D

Teksti: Emilia

Persona 4 Golden (PS Vita)

Kehittäjä: Atlus 
Julkaisija: NIS America
Genre: JRPG

 

Kun ostin PS Vitan pari kuukautta sitten (hetken mielijohteesta), aloin tutkia mitä hyviä pelejä laitteelle on valmistettu. Konsolille julkaistaan harmillisen vähän pelejä enään vuonna 2017, vain Japanissa uusista peleistä tehdään säännönmukaisesti versio myös kyseiselle käsikonsolille. Persona 4 Golden on julkaistu Euroopassa Vitalle vuonna 2013. Löysin pelin PS Storen kevät –alesta viiden kultataalerin hinnalla. Tässä nopeat fiilikset teoksesta.

 

 

Koulua, töitä, kavereita ja telkkuja

Persona sarja ei ollut minulle millään tavalla tuttu ja pelin animehenkinen ulkonäköratkaisu herätti epäilyksiä. Järkytykseni olikin suuri, kun tajusin pelin etenevän koulua käymällä. Opinahjossa tulee menestyä, vapaa-ajalla pitää painaa duunia ja kaverisuhteita tulisi vaalia parhaansa mukaan. Mutta tietenkin kun kyseessä on korkeamman luokan animehäröilyä, pitää pelaajan kaiken tämän ohella selvittää mystisiä murhia rinnakkaismaailmassa. Ja tämä maailma sijaitsee televiisioissa. Jep jep.

Persona 4 alkaa siitä, kun pelaajan ohjastama kaupunkilaispoju sensei-chan saapuu pieneen maalaiskylään.Vaikka paikka vaikuttaa aluksi idylliseltä, selviääkin että kaikenlaista salakähmäistä on meneillään. Pian alkaa ihmisiä löytymään vähemmän elävinä mm. puhelinpylväistä roikkumasta. Tietenkään paikallisiin poliiseihin ei voi luottaa, vaan pääpoju kavereineen alkaa tutkimaan tapausta, johon televisiomaailma, varjo-olennot, henkilökohtaiset personat ja iso nalle liittyvät. 

Persona 4 Golden ilahduttaa kerronnallaan ja omakohtaisuudella. Pelaajalle tulee olo itsenäisyydestä, hän kun saa itse päättää mitä ja milloin mitäkin tehdään. Muut pelin hahmot ovat ihastuttavan persoonallisia ja on uskomatonta miten hyvin pelin lokalisaatio on toiminut. Ääninäyttely on äärimmäisen taidokasta ja pyrin välttelemään kaikenlaista dialogin kelausta mahdollisimmaan paljon.

Sisäinen animepoikani heräsi

Pelin aluksi ärsyttävältä vaikuttanut taide osoittautuikin eläväksi ja juuri oikealla tavalla ylilöydyksi. Kaikki on värikästä, överiä ja energistä. Persona 4 yhdistelee loistavalla tavalla visuaalisen ja tarinallisen elämyksen erinomaiseen äänimaailmaan. Musiikit ovat juuri oikeanlaisia poppirenkutuksia, jotka sopivat pelin maailmaan kuin animenyrkki taikaninjan otsaan. 

Ainoa selkeä heikkous pelissä on taistelemisen ja luolastojen saralla. Muuten dynaaminen pelikokemus kärsii puuduttavan pitkistä telkkumaailma -sessioista. Jos hahmoista haluaa kehittää ultimaattisia tuhokoneita, on päivät optimoitava niin että aikaa jää pienempien mörköjen mukiloimiseen. Jrpg pelien henkeen  Persona 4 pitääkin sisällään grindaamisen makua. Tämä ei varmaan haittaa kaikkia potentiaalisia pelaajia ja onkin hyvä, että pelin vaikeusaste on alussa säädettävissä.

Persona 4 Golden on erinomainen peli. Haluaisin löytää jotain suurta valitettavaa tai moitittava pelistä, mutta kyseinen tekelä on hyvin tyylipuhdas suoritus. Olen kiintynyt pelin hahmoihin ja sen mailmaan. Mielestäni ei ole liioiteltua sanoa, että jo tämä peli itsessään oikeuttaa PS Vitan hankkimisen. 

Arvosana: Viisi animeheittotähteä viidestä💥💥💥💥💥

Teksti: Samuli

Olen hevilettinen lentoponi ja lumihiutaleena kieppuva lohikäärme

Olen muuttunut huomaamattani. Olen muuttunut lautapelien myötä ja Magicin mukana vielä enemmän. Samalla elämästänikin on tullut hieman erilaista, vaikken osaakaan sanoa, olisiko muutos niin suuri, että sivullinen huomaisi sen. Silti ero on itselleni iso.

Samaistuttava pikku pegasos

Emilia-joka-ei-koskaan-käy-missään

Pelaamiseen liittymättömänä pohjustuksena lienee selitettävä, että olen aina ollut enemmän tai vähemmän ujo. Joskus suorastaan ihmisarka. Minua kiusattiin koulussa kun olin pentu, mutten osaa sanoa, oliko ujous kiusaamisen syy vai seuraus. Luultavasti se oli molempia. Koko ajan minulla oli muutamia hyviä ystäviä, mutta muuten suhteet muihin ikäisiini olivat joko negatiivisia tai välinpitämättömiä. Ainoat puolitutut kaverisuhteet joita onnistuin kehittämään, olivat tallilta ja koiratreeneistä. Tunsin niistä tosi ihania ihmisiä, mutta joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta meillä ei ollut yhteistä tekemistä tallin tai treenikentän ulkopuolella. Vasta eläintenhoitajaksi opiskellessani koiralenkit laajenivat myös satunnaisiksi vierailuiksi ja teehetkiksi jonkun kotona. Silti sellainen oli harvinaista. Yliopistoon siirtyessäni löysin onnekseni taas yhden hyvän ystävän. Muuten sosiaalisuuteni oli kuitenkin kovin pienimuotoista. Olin aina Emilia-joka-ei-koskaa-käy-missään.

Ystäväni Nahiri

Mutta mitä tekemistä tällä on lautapelien kanssa? Vastaus on, etten itsekään ole ihan varma. Vastikään uutta commander-pakkaa rakennellessani pohdin kuitenkin, miksi koko touhu tuntui niin hyvältä. Miksi oli niin ihanaa istua keittiössä ja laskea kortteja uudestaan ja uudestaan? Samankaltaisia kysymyksiä heräsi mielessäni, kun sain ystävältäni Meriltä (@merihiiriart) todella hienon, Magic-henkisen, vesivärimuotokuvan itsestäni. Siinä fantasiaminä silittelee kahta ihmeotusta - ehkä lohikäärmettä.  Kuvan saadessani se tuntui vastaukselta kysymykseen, jota en vielä aivan osannut esittää.

Minä

Tuo kysymys voisi olla, miksi pidän Magicistä niin paljon, tai miksi se on minulle niin tärkeää, muttei kumpikaan niistä aivan riitä. Siksi yritän muodostaa ison kysymyksen monesta pienemmästä. Miksi Magic tuntuu niin syvästi itseni osalta? Miksi pelaaminen tuottaa niin paljon iloa? Miksi minulla on kymmenen erilaista pakkaa, pieni kirjasto muita kortteja, pelimatto, pelimaton suojaputki ja pussillinen noppia sekä läjä tokeneita? Miksi minulle tulee hyvä olo, kun vain avaan pelikaapin oven, ravistan Nahirin putkestaan tai viilaan jotakin pakkaani paremmaksi? Miksi minua sykähdyttää aina kun selailen vanhan kunnon Violettini kortteja? Miksi kaikki pelin vahvat naishahmot hykerryttävät niin nautinnollisesti?

Violetti kotelo

Helppo vastaus on, että Magicin strategisuus kiinnostaa minua. Sen muuttuvaisuus ja pakkojen väliset erot viehättävät minua. Sen tarinalliset elementit ja henkilöhahmotkin kiehtovat minua. Siinä on myös paljon kauniita kortteja, joiden taide vetoaa minuun (joskin yhtä paljon on myös rumia, joista en pidä ollenkaan). Kaikki nämä seikat ovat totta. Magicissä on kauniita kortteja, on hienoja henkilöitä, on tarinoita, on strategisia elementtejä, on vaihtelua ja jännittäviä käänteitä. Kyllä.

Lempiloharini

Askelia asfaltin yläpuolella

Silti vähintään yhtä tärkeää ja tärkeämpää on se, miltä pelaaminen minusta tuntuu. Kun minä pelaan, minä en ole vain iloinen. Minä olen itsevarma. Rohkea. Tyytyväinen itseeni ja sinut sen kanssa, mitä olen. Nykyään olen sitä jopa pelatessani kodin ulkopuolella, vaikka aluksi ajatuskin vieraista ihmisistä ja oikeista peleistä kauhistutti minua niin, että pudottelin kortteja tärisevistä käsistäni. Nykyään sillä, voitanko vai häviän, ei lopulta ole paljonkaan merkitystä. Olen hävinnyt paljon useammin kuin voittanut, ja silti olen Fantasiapelien kellarista kavutessani leijunut muutaman tuuman asfaltin yläpuolella. Hyvän pelin jälkeen adrenaliini kihisee korvissani keveänä, humisevana purona. Ajatukseni ovat keskittyneitä ja teräviä. Askeleeni on kepeä. Tunnen itseni voimakkaaksi. Minua hyräilyttää. Huuhdon adrenaliiniani Nightwishilla ja Rammsteinilla ja pyöräni lentää kuin Armored Ascensionin liehulettiponi.

Auroja violetista

Kotona pelaamisessa on toisenlaista rauhaa kuin Fantasiapeleissä. Kotona keskityn henkilöihin ja tarinaan. Tunnen omat korttini hupsuilla lempinimillä - tule tänne Possujuna, hyökkää Mummo! - ja kiinnyn niihin. Lempipakastani Violetista on vuosien varrella lähtenyt vielä enemmän kortteja kuin siihen on tullut, ja säilytän useimpia niistä jo pelkän nostalgian vuoksi. Vajaa viikko sitten tein (tällä hetkellä vielä korkkaamattoman) commander-pakan Shu Yunille ja käytin siinä enimmäkseen Violetista aikanaan poistamiani kortteja. Koko prosessi oli valtavan tyydyttävä ja rentouttava. Tulipa pakasta kummoistakaan tai ei, oli puuha jo itsessään ehdottomasti sen arvoista. Se oli kuin teehetki vanhojen ystävien kanssa.

Hapatra ja Shu Yun

Magicin kautta olen saanut myös uusia ystävyyssuhteita. Olen saanut kavereita Steamiin ja kavereita Fantasiapeleihin. Minua voidaan kysellä, jos en tule paikalle ja kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Samalla olen saanut jopa ystäviä, jotka tulevat käymään kylässä. Ihan oikeita ihmisiä, jotka tulevat meille pelaamaan ja juttelemaan ja silittelemään eläimiä. Yhteinen tekeminen on laajentunut myös Magicin ulkopuolelle muihin lautapeleihin, kirjoittamiseen, kissatreffeihin ja kaikenlaiseen jutusteluun. Pelkän teenkin ääressä voi vierähtää hyvä tovi. On valtavan terapeuttista ja palkitsevaa, että minun seurani voi olla bussimatkojen ja kaiken muun tulemiseen käytetyn vaivan arvoista. Toki vetovoima voi olla myös eläimissä, pakastepullissa ja kämppiksessäni, mutta silti. Minunkin luokseni halutaan tulla. Sen myötä minusta on tullut rohkeampi ja sosiaalisempi myös koiraharrastuksiin ja muuhun arkeen. Ryhmätyöt yliopistollakin ovat helpompia kuin ennen.

Huomatkaa söpö karvaeläin

Silloin tällöin, kun en saa ketään pelaamaan, puuhaan korttieni parissa yksin. Voin käyttää häkellyttävän paljon aikaa siihen, kun sovittelen johonkin pakkaan yhtä tai kahta uutta korttia. Saan kulutettua jokusen tunnin myös periaatteessa yhdentekevien basic ländien parissa. Niissä pelin kannalta oleellista on toki vain niiden väri. Silti ideaalitilanteessa tahtoisin, että kutakin kuvitusta on pakassa vain yksi. Mielellään kuvan pitää olla myös mahdollisimman nätti, joten vaihtelen ländejä kauniimpiin aina tilaisuuden tullessa. Minusta on valtavan rentouttavaa vallata pöytä korttieni ja Nahiri-mattoni kanssa ja puuhata tunti, kaksi tai vaikka viisi. Samaa tyyneyttä ja levollisuutta voin kerätä myös etänä - meditoin esimerkiksi kesätöissä ruohoa leikatessani ja lehtiä haravoidessani valitsemalla mielessäni kortteja ja pohtimalla, minkä tilalle mitäkin laittaisin.  

Huolellisesti valittuja ländejä

Olen norsunnäköinen juna ja evillään läpsyttelevä kilpikonna

Niin. Lopulta pidän Magicistä aivan erityisesti siksi, että pelatessani olen vahva, fiksu ja itsevarma. Pelatessani olen Chandra, olen Nahiri, olen Shu Yun ja Hapatra. Olen mummo, jonka letti on kuin piiska, olen suloinen norsunnäköinen juna ja tietään etsivä munkki, jonka takana nousee aina aurinko Olen evillään ilkeästi läpsyttelevä kilpikonna ja konkkeloilla koivillaan kipittelevä servo. Olen hevilettinen lentoponi, tuulessa lumihiutaleena kiepahtava lohikäärme ja kaikelta pahalta suojaava riimuäiti. Olen ruma kääpiö, joka jättiläisen voimillaan kiskoo kokonaista teräksisten taisteluvaunujen armeijaa, eikä häpeä mitään.

Shakespearesitaatteja

Sen kaiken keskellä olen aivan erityisesti ja enemmän kuin koskaan minä itse.

Iloa ja ystävyyksiä

Teksti: Emilia

Kirjoittajan muita tekstejä:

Muumioiden ilonpitoa pyramidin portailla - Amonkhetin prerelease Fantasiapeleissä 23.4.17

 

Kasvavia kilppareita ja kimaltavia maita - Magic Open House -tapahtuma Fantasiapeleissä  

 

Pahvia, noppia ja paperinpaloja - lautapelit ja minä