keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Olen hevilettinen lentoponi ja lumihiutaleena kieppuva lohikäärme

Olen muuttunut huomaamattani. Olen muuttunut lautapelien myötä ja Magicin mukana vielä enemmän. Samalla elämästänikin on tullut hieman erilaista, vaikken osaakaan sanoa, olisiko muutos niin suuri, että sivullinen huomaisi sen. Silti ero on itselleni iso.

Samaistuttava pikku pegasos

Emilia-joka-ei-koskaan-käy-missään

Pelaamiseen liittymättömänä pohjustuksena lienee selitettävä, että olen aina ollut enemmän tai vähemmän ujo. Joskus suorastaan ihmisarka. Minua kiusattiin koulussa kun olin pentu, mutten osaa sanoa, oliko ujous kiusaamisen syy vai seuraus. Luultavasti se oli molempia. Koko ajan minulla oli muutamia hyviä ystäviä, mutta muuten suhteet muihin ikäisiini olivat joko negatiivisia tai välinpitämättömiä. Ainoat puolitutut kaverisuhteet joita onnistuin kehittämään, olivat tallilta ja koiratreeneistä. Tunsin niistä tosi ihania ihmisiä, mutta joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta meillä ei ollut yhteistä tekemistä tallin tai treenikentän ulkopuolella. Vasta eläintenhoitajaksi opiskellessani koiralenkit laajenivat myös satunnaisiksi vierailuiksi ja teehetkiksi jonkun kotona. Silti sellainen oli harvinaista. Yliopistoon siirtyessäni löysin onnekseni taas yhden hyvän ystävän. Muuten sosiaalisuuteni oli kuitenkin kovin pienimuotoista. Olin aina Emilia-joka-ei-koskaa-käy-missään.


Ystäväni Nahiri


Mutta mitä tekemistä tällä on lautapelien kanssa? Vastaus on, etten itsekään ole ihan varma. Vastikään uutta commander-pakkaa rakennellessani pohdin kuitenkin, miksi koko touhu tuntui niin hyvältä. Miksi oli niin ihanaa istua keittiössä ja laskea kortteja uudestaan ja uudestaan? Samankaltaisia kysymyksiä heräsi mielessäni, kun sain ystävältäni Meriltä (@merihiiriart) todella hienon, Magic-henkisen, vesivärimuotokuvan itsestäni. Siinä fantasiaminä silittelee kahta ihmeotusta - ehkä lohikäärmettä.  Kuvan saadessani se tuntui vastaukselta kysymykseen, jota en vielä aivan osannut esittää.

Minä

Tuo kysymys voisi olla, miksi pidän Magicistä niin paljon, tai miksi se on minulle niin tärkeää, muttei kumpikaan niistä aivan riitä. Siksi yritän muodostaa ison kysymyksen monesta pienemmästä. Miksi Magic tuntuu niin syvästi itseni osalta? Miksi pelaaminen tuottaa niin paljon iloa? Miksi minulla on kymmenen erilaista pakkaa, pieni kirjasto muita kortteja, pelimatto, pelimaton suojaputki ja pussillinen noppia sekä läjä tokeneita? Miksi minulle tulee hyvä olo, kun vain avaan pelikaapin oven, ravistan Nahirin putkestaan tai viilaan jotakin pakkaani paremmaksi? Miksi minua sykähdyttää aina kun selailen vanhan kunnon Violettini kortteja? Miksi kaikki pelin vahvat naishahmot hykerryttävät niin nautinnollisesti?


Violetti kotelo


Helppo vastaus on, että Magicin strategisuus kiinnostaa minua. Sen muuttuvaisuus ja pakkojen väliset erot viehättävät minua. Sen tarinalliset elementit ja henkilöhahmotkin kiehtovat minua. Siinä on myös paljon kauniita kortteja, joiden taide vetoaa minuun (joskin yhtä paljon on myös rumia, joista en pidä ollenkaan). Kaikki nämä seikat ovat totta. Magicissä on kauniita kortteja, on hienoja henkilöitä, on tarinoita, on strategisia elementtejä, on vaihtelua ja jännittäviä käänteitä. Kyllä.

Lempiloharini


Askelia asfaltin yläpuolella

Silti vähintään yhtä tärkeää ja tärkeämpää on se, miltä pelaaminen minusta tuntuu. Kun minä pelaan, minä en ole vain iloinen. Minä olen itsevarma. Rohkea. Tyytyväinen itseeni ja sinut sen kanssa, mitä olen. Nykyään olen sitä jopa pelatessani kodin ulkopuolella, vaikka aluksi ajatuskin vieraista ihmisistä ja oikeista peleistä kauhistutti minua niin, että pudottelin kortteja tärisevistä käsistäni. Nykyään sillä, voitanko vai häviän, ei lopulta ole paljonkaan merkitystä. Olen hävinnyt paljon useammin kuin voittanut, ja silti olen Fantasiapelien kellarista kavutessani leijunut muutaman tuuman asfaltin yläpuolella. Hyvän pelin jälkeen adrenaliini kihisee korvissani keveänä, humisevana purona. Ajatukseni ovat keskittyneitä ja teräviä. Askeleeni on kepeä. Tunnen itseni voimakkaaksi. Minua hyräilyttää. Huuhdon adrenaliiniani Nightwishilla ja Rammsteinilla ja pyöräni lentää kuin Armored Ascensionin liehulettiponi.


Auroja violetista


Kotona pelaamisessa on toisenlaista rauhaa kuin Fantasiapeleissä. Kotona keskityn henkilöihin ja tarinaan. Tunnen omat korttini hupsuilla lempinimillä - tule tänne Possujuna, hyökkää Mummo! - ja kiinnyn niihin. Lempipakastani Violetista on vuosien varrella lähtenyt vielä enemmän kortteja kuin siihen on tullut, ja säilytän useimpia niistä jo pelkän nostalgian vuoksi. Vajaa viikko sitten tein (tällä hetkellä vielä korkkaamattoman) commander-pakan Shu Yunille ja käytin siinä enimmäkseen Violetista aikanaan poistamiani kortteja. Koko prosessi oli valtavan tyydyttävä ja rentouttava. Tulipa pakasta kummoistakaan tai ei, oli puuha jo itsessään ehdottomasti sen arvoista. Se oli kuin teehetki vanhojen ystävien kanssa.


Hapatra ja Shu Yun


Magicin kautta olen saanut myös uusia ystävyyssuhteita. Olen saanut kavereita Steamiin ja kavereita Fantasiapeleihin. Minua voidaan kysellä, jos en tule paikalle ja kuulumisistani ollaan kiinnostuneita. Samalla olen saanut jopa ystäviä, jotka tulevat käymään kylässä. Ihan oikeita ihmisiä, jotka tulevat meille pelaamaan ja juttelemaan ja silittelemään eläimiä. Yhteinen tekeminen on laajentunut myös Magicin ulkopuolelle muihin lautapeleihin, kirjoittamiseen, kissatreffeihin ja kaikenlaiseen jutusteluun. Pelkän teenkin ääressä voi vierähtää hyvä tovi. On valtavan terapeuttista ja palkitsevaa, että minun seurani voi olla bussimatkojen ja kaiken muun tulemiseen käytetyn vaivan arvoista. Toki vetovoima voi olla myös eläimissä, pakastepullissa ja kämppiksessäni, mutta silti. Minunkin luokseni halutaan tulla. Sen myötä minusta on tullut rohkeampi ja sosiaalisempi myös koiraharrastuksiin ja muuhun arkeen. Ryhmätyöt yliopistollakin ovat helpompia kuin ennen.


Huomatkaa söpö karvaeläin


Silloin tällöin, kun en saa ketään pelaamaan, puuhaan korttieni parissa yksin. Voin käyttää häkellyttävän paljon aikaa siihen, kun sovittelen johonkin pakkaan yhtä tai kahta uutta korttia. Saan kulutettua jokusen tunnin myös periaatteessa yhdentekevien basic ländien parissa. Niissä pelin kannalta oleellista on toki vain niiden väri. Silti ideaalitilanteessa tahtoisin, että kutakin kuvitusta on pakassa vain yksi. Mielellään kuvan pitää olla myös mahdollisimman nätti, joten vaihtelen ländejä kauniimpiin aina tilaisuuden tullessa. Minusta on valtavan rentouttavaa vallata pöytä korttieni ja Nahiri-mattoni kanssa ja puuhata tunti, kaksi tai vaikka viisi. Samaa tyyneyttä ja levollisuutta voin kerätä myös etänä - meditoin esimerkiksi kesätöissä ruohoa leikatessani ja lehtiä haravoidessani valitsemalla mielessäni kortteja ja pohtimalla, minkä tilalle mitäkin laittaisin.  


Huolellisesti valittuja ländejä


Olen norsunnäköinen juna ja evillään läpsyttelevä kilpikonna

Niin. Lopulta pidän Magicistä aivan erityisesti siksi, että pelatessani olen vahva, fiksu ja itsevarma. Pelatessani olen Chandra, olen Nahiri, olen Shu Yun ja Hapatra. Olen mummo, jonka letti on kuin piiska, olen suloinen norsunnäköinen juna ja tietään etsivä munkki, jonka takana nousee aina aurinko Olen evillään ilkeästi läpsyttelevä kilpikonna ja konkkeloilla koivillaan kipittelevä servo. Olen hevilettinen lentoponi, tuulessa lumihiutaleena kiepahtava lohikäärme ja kaikelta pahalta suojaava riimuäiti. Olen ruma kääpiö, joka jättiläisen voimillaan kiskoo kokonaista teräksisten taisteluvaunujen armeijaa, eikä häpeä mitään.


Shakespearesitaatteja


Sen kaiken keskellä olen aivan erityisesti ja enemmän kuin koskaan minä itse.


Iloa ja ystävyyksiä


Teksti: Emilia


Kirjoittajan muita tekstejä: